Matti Parjanen
JUHLAPUHE PARJASTEN ENSIMMÄISESSÄ SUKUKOKOUKSESSA LEMILLÄ 15.7.1995 (Lemin kirkossa)
Olemme tänään kokoontuneet ensimmäistä kertaa viettämään sukukokousta. Olemme kaikki Fredrik Hiivan/Parjasen jälkeläisiä tai heidän puolisoitaan. Lemin kirkonkirjojen palaminen vuonna 1918 on tehnyt ja tulee aina tekemään sukumme historian selvittämisen vaikeaksi, eräiltä osin jopa mahdottomaksikin. Löysin aivan sattumalta tamperelaisen Esa Kuukan, joka omaa sukuaan vuosikausia tutkiessaan oli havainnut sukunsa leikkaavan Hiivan sukua 1800-luvun puolessa välissä. Erittäin mutkikkaiden etsintöjen tuloksena hänellä kuitenkin on tietokoneellaan ja mikrokorteillaan mahtava aineisto Lemin ja sen ympäristökuntien nykyisten ja entisten asukkaiden henkilöhistoriaa. Esa Kuukka ystävällisesti toimitti minulle kopion sukutaulukoistaan, jolloin myös Parjasen suvun historiaa voidaan tällä aineistolla seurata aina 1700-luvun alkuun saakka. Esa Kuukan taulukot olen teistä useimmille lähettänyt.
Emme tiedä toistaiseksi, miten esi-isämme ovat ajautuneet juuri Lemille ja milloin se on tapahtunut. Lemi sijaitsee sellaisessa paikassa Suomen maata, että asukkaita sijoittui tänne sekä idästä että lännestä. Laatokan, Vuoksenlaakson, Kymijoen ja Salpausselän vaiheilla oli keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa sellainen ristikkäinen asutus, että näiden seutujen asukkaiden alkuperän selvittäminen on nykykeinoin varsin vaikeaa. Ehkäpä uusimmat, viime vuosien tieteelliset tutkimustulokset geeniperinnän helpommasta analysoinnista voivat muutamien vuosien kuluttua antaa meille yksityiskohtaista tietoa siitä, olisiko Parjasen suku saapunut esimerkiksi Salpauselkää pitkin Hämeestä turkisten metsästäjinä, aluksi roomalaiskatolisina ja uuden ajan alussa luterilaisiksi kääntyneinä. Vai olisiko alkuperämme Vuoksen karjalaisten keskuudessa, jolloin uskomme yliluonnolliseen olisi noudattanut kreikkalaiskatolisia muotoja. Usein olen ihmetellyt, miksi näin harvinainen ja mihinkään konkreettiseen viittaamaton nimi kuin Parjanen, on esiintynyt jo 1500-luvulla kaukana Lemiltä. Ensimmäiset merkinnät Paria ja Pariaijn ovat Viipurista vuosilta 1546 ja 1554. Nimistä on merkintöjä myös Karjalan kannakselta, Muolaasta ja Uudeltakirkolta. Uusi Suomalainen Nimikirja kertoo, että 10 vuotta sitten Parjanen-nimeä kantoi yhteensä 234 henkilöä. Parjaset ovat mahdollisesti yhdessä matkanneet Hämeestä itäänpäin pyrkivänä uudisasukkaina, jolloin eräs suku on pysähtynyt kauniiden soraharjujen ja järvenpuokamien muodastamaan "moreenitaskuun", kuten tätä Salpauselän ja Saimaan väliin jäävää Lemin aluetta on kutsuttu. Joku osa perheistä on jatkanut matkaa itään Karlan kannakselle saakka ja ehkäpä siitä vieläkin itään suomalaisten kirkonkirjojen ja muiden rekistereiden ulottumattomiin. Ehkäpä täällä tänään lattialla pyörivät sukumme pienimmät jäsenet saavat vihdoinkin tietää geenitutkimusten avulla nämäkin salaisuudet. Mehän olemme viime päivinä ihmeissämme lukeneet lehdistä, miten omat kouluaikaiset tietomme suomalaisten asettumisesta tähän pohjoiseen Suomeemme ovatkin olleet vääriä. Emme olekaan niitä vinosilmaisiä mongoleja, joiden mainetta Paavo Nurmi aikoinaan lähetettiin Amerikkaan saakka oikomaan. Geenitutkimukset osoittavat suomalaisten olevan indoeuroopplaista alkuperää ja tulleen Keski-Euroopasta. Sattuneista syistä tämä tutkimustulos hyväksytään Suomessa suurella mielihyvällä. Pitäisiköhän minunkin pyytää entistä kouluani muuttamaan historian kokeitteni neloset paremmiksi, kun aikaisemmin ehdottoman oikeana pidetty tieto ja fakta on näin mullistavasti muuttunut!
Lemin alueellisella sijainnilla tässä moreenitaskussa on ollut sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia. Myönteistä on ollut se, että monet sotaretket ryöstelyineen ovat kulkeneet Lemin ohi -joskaan ei kovin kaukaa-. Taavetti-Lappeenranta reitti sensijaan on vuosisatoja ollut - ja vielä tänä päivänäkin ja ilmeisesti tulevaisuudessa enemmänkin - sotaväkien ja kauppamiesten kulkuväylää. Kielteinen puoli valtaväylien sivussa olemisesta taas on ollut , että elämistä helpottavat uudistukset, uudet työkalut, maatalouskoneet, henkinen kulttuuri jne. eivät ole Lemiä saavuttaneet niin nopeasti kuin väestön hyvinvoinnin kannalta olisi ollut tarpeellista. Lemin eteläpuolelta ovat jopa viikingit kulkeneet yli 1000 vuotta sitten matkallaan Skandinaviasta Novgorodiin ja Ukrainan Kiovaan ja jopa Bysantin keskukseen Konstantinopoliin. Erityisesti Etelä-Karjalan alueiden taloudelliseen kehitykseen vaikutti Ruotsin valtion kaupankäynnin hallinnon uudistus 1610-luvulla. Silloin ulkomaankauppa annettiin vain viiden tapulikaupungin oikeudeksi. Eräs näistä oli Viipuri, joka alkoi rikastua suola- ja tervakaupalla. Tällä tapulioikeudella oli heijastuksensa myös Lemiin, josta lähdettiin hevospurilailla kuljettamaan tervaa Lappeenrantaan, Viipuriin ja Pietariin.
Lemin sijainti Hämeen ja Karjalan vaikutusalueen risteyksessä varmasti on vaikuttanut myös esi-isiemme elämään. Historian tutkijat ovat saaneet selville, että 1000-luvun alussa n. 200 vuoden ajan hämäläiset ja karjalaiset vuoronperään hyökkäilivät toistensa kimppuun ryöstäen myös naisia ja lapsia. Myöhemmin näiden heimoriitojen tilalle tulivat suursodat, erityisesti Ruotsin ja Venäjän välillä. Myös Euroopan suurvaltapolitiikka tangeerasi läheltä Lemiä.
Ilmeisesti ilman sen suurempia vaikutuksia. Moreenitaskun Lemi eli oma elämäänsä. Vasta 1960-luvulla se sai kiinni sen etumatkan , jonka lähiympäristön kunnat, esim. Lappeenranta, olivat sotien ja kaupan valtateillä sijaitessaan hankkineet.
Jatkaakseni kertomusta siitä, millaisia elämänolosuhteet ja arkipäivän elämä olivat ennen 1710-luvulla syntynyttä sukumme ensimmäistä kirjoista löytynyttä esi-isäämme,Paavo Hiivaa olivat, haluan vielä mainita erään ajanjakson, jota historiankirjoittajat pitävät Suomen kansan historian kaikkein suurimpana katastrofina. Se on 1600-luvun lopun ns. Suuri Nälänhätä . Se kosketti eniten Savon ja Karjalan maakuntia , koska siellä olivat pellot pieniä ja hallaisia. Näiden seutujen talonpojat nousivat kapinaan, koska eivät pystyneet maksamaan verojaan. Ennen nälänhätää Suomen väkiluku oli puoli miljoonaa , mutta näiden nälkävuosien jälkeen vain 350 000, joten kolmasosa väestöstä oli menehtynyt.
Vielä sata vuotta sitten kehittyneen ja kehittymättömän pitäjän eräs erottava kriteeri oli savupiippu. Tämä kehityksen symboli saapui hitaasti lännestä Salpausselkää pitkin. Kun 1800-luvun alussa Valkealan taloista jo kolmasosa oli siirtynyt savupiippukauteen, oli Lemillä ja Savitaipaleella vain pari taloa ehtinyt samaan kehitysvaiheeseen. Tämän sukukokouksemme kantaisä Fredrik Hiiva joutui käymää rippikoulunsa Lemin Pappilan savutuvassa. Vielä 1870-luvulla Pappilassa oli turvekattokin. Muistamme, että pappilat ovat kaikkialla olleet kuitenkin edistyksen näyttäjiä niin henkisessä kuin käytännöllisessäkin mielessä. Esim. maanviljelyksen edistymistä ja jopa kiviaitojen rakentamista edesautettiin Lemin kirkon saarnastuolista.
Moreenitaskun maantieteellisessä eristyksessä lepäävä Lemi on jäänyt sivuun myös eräästä venäläisestä ilmiöstä, jolla oli myös myönteisiä, mutta myös kielteisiä seuraamuksia. Nämä olivat ns. lahjoitushovit, joita esiintyi pitkin Itä-Suomea. Venäjän tsaari palkitsi aatelisia uskollisia palvelijoitaan lahjoitusmailla, jotka olivat joskus kokonaisen pitäjän kokoisia. Tavallisesti Pietarissa asuva tilanomistaja vieraili vain kerran vuodessa, yleensä kesällä, maatilallaan tarkistamassa, että tilanhoitaja on huolehtinut säntillisesti tilan kunnosta.Siitä koituvat tulot ja talonpoikien verot siirtyivät Pietariin, jossa niille riitti käyttöä ylellisessä elämässä tsaarin hovin ympärillä. Lahjoitushovin omistajan vapaamielisyydestä, jopa persoonallisuudesta sitten riippui paljon. Talonpojat usein olivat kirjaimellisesti, joskaan eivät laillisesti maaorjia kaikkine meille kaunokirjallisuudesta tuttuine kärsimyksineen. Olen hiljattain lukenut Helsingin yliopiston väitöskirjan vuodelta 1888. Se käsitteli Vanhan Suomen oloja. En ollut aikaisemmin mieltänyt, miten hankalaksi ja usein epätaloudelliseksi osoittautui venäläiselle maa-aatelille ylläpitää lahjoitushoveja Vanhan Suomen alueella. Sen ajan oikeuden pöytäkirjat ovat täynnä esimerkkejä tapahtumista, jotka osoittivat suomalaisten talonpoikien olleen aivan toisella tavalla uppiniskaisia kuin venäläiset. Usein talonpoikien kapina yltyi omistajien voutien ja tilanhoitajien pahonpitelyihin, koska omistaja oli laittomasti korottanut lahjoitus- eli donatsioniveroja. Kapinoiden johtajia tuomittiin joskus jopa kuolemaan. Venäjän yläluokan aina tsaariin saakka keskuudessa oli yleinen käsitys, että suomalaiset ovat erityisen uppiniskaista ja hankalasti johdettavaa kansaa. Tulee jopa mieleen, että tällainen ns. historiallinen muisti on voinut jatkua näistä ajoista aina Neuvostoliiton perustajaan Leniniin saakka, joka katsoi olevan parempi pitää uppiniskainen Suomi puoliystävällisenä naapurina kuin jatkuvasti hankaluuksia aiheuttavana Neuvostoliiton osana.
Mutta myös positiivisia seuraamuksia on ollut silloin kun aatelisperhe toi mukanaan uusia viljelystapoja, uudenlaista käsityötekniikkaan, parempia karjanhoitomenetelmiä , uudenlaista eurooppalaista kulttuuria jne. Joskus aatelinen otti mukaansa parhaan piian Pietariin palvelijaksi tai komeimman hevosen vetämään kiesejä Pietarin kaduilla. Joka tapauksessa Lemi ei saanut kokea näitä kumpaakaan, ei hyviä eikä huonoja puolia, sillä siellä ei koskaan sijainnut yhtään lahjoitushovia. Lähin sellainen oli Joutsenossa, josta tietenkin joitakin rippusia on voinut heijastua myös lemiläiseen elämään, luultavasti ainakin tietoisuus siitä, että itsenäisellä , vaikka köyhälläkin talonpojalla on paremmat oltavat kuin lahjoistushovien alustalaisilla.
Ryhtymättä tässä kuulustelemaan historian tietojanne haluaisin kuitenkin muistuttaa eräästä mielenkiintoisesta maamme historian vaiheesta, jota varsinkin Länsi-Suomessa asuvat eivät ole konkreettisesti mieltäneet. Kerronpa esimerkin: Teille jakamissani sukutaulukoissa ensimmäinen sukumme henkilö, josta olen saanut tietoa on Paavo Hiiva, jonka olen hänen lastensa syntymäaikojen perusteella arvioinut syntyneen 1710-luvulla, siis 280 vuotta sitten. Sukumme nuorimmat ovat hänestä alaspäin laskien siis 10. sukupolvi! Tästä pitkästä sukupolvien kulusta huolimatta Suomen historia kertoo kuitenkin, että Paavo Hiiva syntyi Venäjän valtion ulkopuolella (siis Ruotsin valtiossa). Hänen jälkeensä seuraavat kuusi sukupolvea ovatkin sitten syntyneet ja eläneet Venäjän valtiossa. Vasta täällä istuvat Heikki, Pauli ja Vilma Parjanen ja heidän lemiläinen sukupolvensa ovat seuraavat, jotka ovat syntyneet Venäjän ulkopuolella. Nyt jo siis itsenäisessä Suomen valtiossa.
Tällä esimerkillä haluan kuvata sitä erityistä tilannetta, että Lemi kuului vuosina 1743-1917 ns. Vanhaan Suomeen tai toiselta nimeltään ns. venäläiseen Suomeen. (Mielestäni loogisempi termi pitäisi kuulua: "Suomalainen Venäjä".) Ruotsin ja Venäjän raja kulki Turun rauhan jälkeen vuonna 1743 Lemin länsipuolelta, nykyisen Kouvolan kohdalta. Lemi kuului Ruotsin Venäjälle luovuttamaan Kyminkartanon lääniin. Aikaisemmin se oli kuulunut Viipurin lääniin. Luovutuksen jälkeen seuraavat 200 vuotta kiisteltiin, kenelle tämä maa ja sen talonpojat kuuluvat. Nämä kiistat näkyivät Vanhan Suomen lahjoitushovien paikkakunnilla sekä suurimmilla paikkakunnilla kuten Viipurissa , Haminassa ja Lappeenrannassa. Sen sijaan lemiläisessä niukassa arkiaherruksessa tuskin paljoakaan huomattiin , että valtio oli vaihtunut. Olihan joka tapauksessa Isonvihan ja Pikkuvihan nimellä tunnetut kansalle suuria kärsimyksiä tuottaneet ja jälkipolville hirmutarinoita jälkeensä jättäneet aikakaudet päättyneet. Moni suomalainen sukupolvi on lukenut Topeliuksen Koivu ja Tähti sadun, jossa ei selvästi ilmaista, mikä historiallinen tilanne silloi vallitsi. Mutta kirjailija antaa selvästi ymmärtää, että kyseessä oli tämä kyseinen Isovihan tai Pikkuvihan kausi, jolloin myös lapsia kuljetettiin vangittuina kauas Venäjälle. Sadun sisko ja veli onnistuivat suunnistamaan tähden avulla takaisin kohti länttä ja pääsivät onnellisesti takaisin kotiin. En tiedä, tapahtuiko koskaan näin onnellista loppua todellisuudessa siinä vuosisatoja kestäneessä kiistelyssä ja sodassa, jossa kaksi sen ajan mahtivaltiota, Ruotsi ja Venäjä olivat. Suurimpina kärsijöinä olivat erityisesti Ruotsista Karjalan kautta Venäjälle kulkevien teiden ja vesireittien varrella asuvat itäsuomalaiset talonpojat , jotka useammankin kerran joutuivat perheineen ja eläimineen pakenemaan suomalaisten ikuiseen turvapaikkaan, metsään ja tiettömien taipaleiden takaisiin piilopirtteihin.
Useasti mainittu Lemin sijainti valtapoluilta sivussa on synnyttänyt myös eräitä piirteitä, jotka ovat säilyneet näihin päiviin saakka. Eräs niistä on Lemin murre, joka eräin kohdin poikkeaa lähiympäristönkin murteista. Toinen on Lemiä tänäkin päivänä tunnetuksi tekemä moniääninen virsiperinne. Tämä tapa levisi Fredrik Hiivan syntymän aikoihin Ruotsista Suomeen, erityisesti Kaakkois-Suomeen. Muualta se on hävinnyt. Vain Lemi on suonut sellaisen seurakunnallisen toiminnan, joka on pystynyt ylläpitämään tätä vanhaa perinnettä. Kuvaavaa on, että monista lemiläistaloista on löydetty talonväen kirjoittamia moniäänisiä virsinuotteja ajalta, jolloin aakkosten tuntemus oli vaivalloista. Seurakunta ja kirkko ovat olleet tärkeä ja olennainen osa lemiläistä hengellistä ja hallinnollista valtarakennetta. Historian saatossa muutamat viinaan taipuvaiset papit eivät ole tätä kehitystä häirinneet. Lemin seurakunnan yhdistäminen vastoin lemiläisten tahtoa vaikeittein kulkureittien takana olevaan Taipalsaaren seurakuntaan aiheutti vakaviakin kiistoja. Jopa niin vakavia, että Taipalsaaren kirkkoherraa syytettiin oikeudessa Lemin kirkon tuhopoltosta.
Nykyinen kirkko on rakennettu 1786 eli silloin kun Fredrik Hiivan isoisä Antti Eliaanpoika Hiiva oli kolmivuotias. Siitä voimme tehdä johtopäätöksen, että 8 sukupolvea Hiivoja tai Parjasia on istunut nykykirkon kapeilla puupenkeillä. Itselleni kirkossakäynnistä 1950-luvun alkupuolella on jäänyt sekä mieltymystä herättäviä tuntoja että myös kiusallisia muistikuvia. Nuoresta pojasta oli kivaa kun kauniina kesäaamuna taivalsi paljain jaloin Suomalaisen kylän Valkaman talon kesäasukkaat läpi kuivan kangasmaaston kohti kirkonmäkeä. Kärjessä asteli housunpuntit säntillisesti käärittynä, huivi päähän tiukasti sidottuna (jotta kankea tukka olisi suostunut kääntymään taaksepäin) hieman huojuvalla kävelytyylillä Ukko, Aatami Parjanen, sitten tulimme minä ja veljeni Mikko ja peräpään valvojana lemiläisittäin hieman liian hienoksi pukeutunut Ingrid Parjanen, joka rauhallisesti otti vastaan miehensä äkäiset komennot. Kirkonmäen alla meneteltiin, kuten vuosisatoja aikaisemmin ympäri Suomea on menetetelty eli vedettiin puristavat kengät jalkaan ja otettiin akava kirkkoilme. Kiusallista pikkupojille oli Aatamin suuri suosio pitäjäläisten keskuudessa. Hän oli käänkuin pitäjän julkkis. Kaikkihan tunsivat tietenkin pitäjän ainoan Herran, Herra Parjasen! Joka toinen tuntui olevan sukulainen, joka iloisella lemiläisellä välttömyydellä lähestyi hitaitten ihmisten Hämeessä kasvaneita vaitonaisia poikia. Jopa kärsimystä tuotti parin tunnin pituiset kirkonmenot, jonka aika ehti moneen kertaan tutustua kirkon sisäkoristuksiin. Aatami tietenkin vei joukkonsa istumaan aina etupenkkiin, joten levottomaan käytökseen kirkkokansan silmien alla ei ollut varaa. Musikaalisen lauluäänen Aatamilla korvasi sitäkin kovempi ääni, joka esti häntä kuulemasta, että yleensä hän oli ainakin yhden nuotin verran edellä muuta kirkkokansaa.
Aatami Parjanen kulkiessaan maailman merillä laivojen konemestarina piti aina muistoissaan Lemin kirkkoa. Nähdessään Yhdysvalloissa, miten siellä kirkkojen vakituiseen koristekalustukseen kuului maan lippu, hän halusi ostaa Suomen lipun Lemin kirkkoon. Suomalainen kirkollinen säädöstö ei tätä ehdotusta heti niellyt, vaan ehdotus hyväksyttiin vasta tietyn byrokratian jälkeen. Kuten näitte, tämä Aatamin lippu on edelleen Lemin kirkossa.
Kun nyt olemme kokoontuneet vahvistamaan tietoisuuttamme sukumme juurista, olisi tärkeää, että perustettava sukuseura keräisi vielä kaiken materiaalin ja muistitiedon, joka liittyy esi-isiimme. Ne eivät tarvitse olla edellä kuvattua kirkkomatkaa kummallisempia. Mahdollisesti eri lähteistä voisi vielä löytyä tarinoita Fredrik Parjasesta. Ilmeisesti monet muistitiedot ja kertomukset ovat lemiläisille itsestäänselvyyksiä, mutta meille muualla ikämme asuneille ne voisivat olla juuri sitä rikkautta, mitä sukujen juurien etsimisellä haluamme.
Lopuksi haluan todeta, että yhteiskuntamme ja kulttuurimme muuttuessa monet asiat ja käsitteet kuten myös nimet voivat saada uusia merkityksiä. Fredrik Parjanen oli syntyessään nimeltään Hiiva, kuten hänen neljä edellistä sukupolveaankin. Kansankielessä käsite "hiiva" ei tarkoittanutkaan samaa kuin ruotsinkielinen "jäst", eli sitä millä taikinaa nostatetaan. Lemin hiivalla tarkoitettiin humalakasvia. Keskiajalla Suomen talot oli velvoitettu kasvattamaan humalia. Niinpä aikakirjat osasivat kertoa, että Savitaipaleella Hiiva-nimisellä talolla oli nimenomaan humalatarha. On mahdollista, että Parjasen mäen alkukodissammekin kasvatettiin tätä oluen valmistukseen tarvittavaa kasvia. Nimitutkijat ovat päätyneet siihen, että sukunimi Hiiva on alkuaan vanha saksalainen henkilönimi Hiva. Hiiva-sukunimeä on puolta vähemmän kuin Parjasia eli 10 vuotta sitten heitä oli vain 111. Sen alkuperä on kuitenkin jämptistä yhtä vanha kuin Parjasenkin eli 450 vuotta.
Harvinaisuudestaan huolimatta tämän päivän alle kouluikäiset lapset ympäri Suomea tuntevat tämän sukunimen erinomaisesti. Lastentarhoissa ja kerhoissa lauletaan nimittäin kappaletta nimeltä "Leipuri Hiiva", jossa ei ole kylläkään kunnioitettu äsken kertomaani nimen historiallista taustaa. Lapset laulavat:
"Työnnän pullat uunihin,
vedän ulos valmihin.
Näen uunista kun savu kohoaa.
Leipuri Hiiva, hän asuu Kumputiellä,
ja kaikki kakut leipoo siellä."