Rietun perintö
Mie olen Juhani-isäni puolelta Lemin Pöllölän kylässä
1842 syntyneen ja eläneen kyläseppä ja talonpoika Fredrikin
Hiivan jälkeläisiä. Fredrik lienee ollut liian hieno
tai vaikeasti lausuttava nimi arkikäyttöön, ja niin häntä
kutsuttiin yksinkertaisemmin Rietuksi. Rietu nääntyi
vaikean ja hoitamattoman kurkkusairauden takia nälkään
69-vuotiaana.
Suvussamme kulkevan tarinan mukaan Rietu totesi kerran olevansa kyllästynyt kapuamaan taikinapotin laitoja ja vaihtoi sukunimensä Hiivasta Parjaseksi. Tuosta teosta mie, hänen lapsenlapsenlapsenlapsensa yhä kiitän, vaikka leipomisesta tykkäänkin. Miun toinen konkreettinen yhteys Rietuun on Lemin hautausmaalla vuonna 1998 paljastettu sukumme muistokivi ja siinä oleva, hänen itsensä takoma rautanaula. Siihen miun tiedot Rietusta sitten loppuvatkin. Mielikuvissani mie olen kuitenkin luonut Rietusta toiminnan miehen. Miksikö? Siksi, että geeneissä esivanhemmilta siirtyy muutakin kuin silmien väri. Mie uskon, että Rietu näkyy meissä hänen jälkeläisissään edelleen tiettyinä luonteenominaisuuksinakin.
RIETUN POJAN Taavetti (David) Parjasen kahdeksanlapsisen perheen viidenneksi lapseksi syntynyt Väinö, miun pappa, oli elämälle utelias mies, joka tykkäsi matkustaa. Nuorena pappa lähti kiertelemään isoja meriä, ja osallistui vuosina 1933–36 kolmelle Suomen Joutsenen matkalle ympäri maailmaa. Työ vei papan aina Petsamoon saakka, jossa hän toimi rajavartiostossa. Maailmalle lähtö Lemin takamailta oli papalta rohkea teko. Pappa puuhasteli aina jotain, ja hänen perintönsä miulle oli, että ”älä sie tyttö jää sohvalle makaamaan tai et pääse siitä enää ylös”.
MIUN ISÄ puolestaan oli uusista asioista nopeasti innostuva. Isä ei jäänyt päähänpistojaan järkeilemään, vaan toteutti ne lähes saman tien, ja eivät niiden epäonnistumisetkaan ainakaan näkyvästi häntä surettaneet. Isän viesti miulle oli, että kaikkea pitää kokeilla, jos siltä oikeasti tuntuu. Parempi ottaa turpiinsa kuin katua tekemättä jättämisiään. Liekö sitten papalta ja isältä alitajuisesti imetty esimerkki vai peritty ominaisuus, mutta mie tunnistan olevani heidän luonteidensa täydellinen sekoitus; menen ja toimin polttavan uteliaisuuteni ohjaamana sen enempiä miettimättä enkä ole pieniä lipeämisiä lukuun ottamatta ainakaan vielä astunut kovin pahasti harhaan. Tai jos olen, senkin opiksi.
TULEVANA VIIKONLOPPUNA meillä Parjasilla on sukukokous Lappeenrannassa. Niin on lehtemme juhlalistan mukaan myös Ambrosius Gerlanderin jälkeläisillä Punkaharjulla, Hyytiäisten sukuseuralla Tampereella ja Valkjärven Koprilla Juupajoella sekä useilla kymmenillä muilla suvuilla tulevina viikonloppuina. Sanotaan oman taustan alkavan kiinnostaa siinä vaiheessa, kun elämän ruuhkavuosien kiireet jäävät hiljalleen taka-alalle. Mie uskon, että meillä ihmisillä on sen lisäksi luontainen tarve yhteisöllisyyteen. Tarve vain korostuu joutuessamme luopumaan isovanhemmistamme ja vanhemmistamme ja siirtyessämme itse sukuketjussa heidän tilalleen. Perheessä ja suvussa on tukevin perusta sille, mistä tulemme, keitä olemme, ja minne olemme menossa.
PÄIVI PARJANEN
Kolumni on julkaistu Karjala-lehdessä 11.7.2013