Matti Parjanen
Adam Parjasen pojanpoika ja Paavo Parjasen poika.
Tarinoita ja kuvia
Matti Parjanen
Radanvarren poikia
Muutimme syntymäkaupungistani Helsingistä pommituksia pakoon Oriveden Yliskylän Karpin suurelle maatilalle vuonna 1942. Tämä pakopaikka löytyi kunnanlääkäri Väinö Helmeen avulla. Isäni Paavo Parjanen oli ollut ennen talvisotaa lyhyen aikaa Helmeen sijaisena. Rintamapalvelun ohessa isäni joutui lääkintäkapteenina varsin epämiellyttävään tehtävään Helmeen seuraajaksi Oriveden Sotavankileiri 23:n lääkäriksi. Sotahistoria kertoo tämän olleen ”kalmankatkuinen virka”. Lääkintähuolto toimi silloin nykyisen Oriveden Opiston tiloissa. Pienenä muistona tuolta ajalta käytän nykyäänkin venäläisen sotavangin isälleni veistämää saapasrenkiä.
Vanhempieni avioeron jälkeen muutimme Karpista Oripohjaan vuokralaiseksi taloon, joka nykyään sijaitsee osoitteessa Koulutie 38. Sieltä lähdin ensimmäisenä rauhan vuonna kirkonkylän kansakoulun ensimmäiselle luokalle. Kultavuoren jykevällä kalliolla lepäsi pitkän koulutieni alku. Sitä kestikin yhteensä 30 vuotta.
Niukkuutta ja epävarmuutta
Sodanjälkeistä aikaa kiusasivat taloudelliset ja poliittiset epävarmuuden vuodet. Koulut täyttyivät sotaorvoista ja evakoista. Hämmentyneet sotalapset palasivat vaatimattomiin koteihinsa. Kansakouluni ensimmäistä ja toista luokkaa heiteltiin tilapäissuojiin, kuten Työväentalolle, Huitun maatalon renkitupaan ja koulun ruokalaan. Luokalleni tuli Tanskasta kymmenvuotias sotalapsi, joka oli kadottanut täysin äitinsä kielen. Parin kuukauden kuluttua hänet siirrettiin toiselle luokalle ja saman vuoden aikana omalle tasolleen. Hän oli taas päässyt takaisin vaatimattomaan suomalaiseen arkeen.
Koulun keittiöllä ei olisi ollut tarjottavanaan ruokaa, jolleivät koululaiset vanhempineen olisi tuottaneet pakolliset juurekset ja marjat. Me lapset hankimme paperin, lasin, pihkan ja luiden keräämisellä sen ajan papukaijamerkkejä. Niillä saimme palkinnoksi sakariinilla kuorrutettuja porkkananpaloja. Miten onnellinen olinkaan, kun löysin pellonpientareelta kaksi suurta lehmän reisiluuta. Se oli minun panokseni maamme saippuateollisuudelle.
Maailmansodan voittanut Yhdysvallat lähetti köyhtyneeseen maahamme monenlaisia avustuksia. Oriveden teilläkin nähtiin Amerikan checkereitä, ruutukuvioin koristeltuja taksiautoja. Koulussa saimme hammasmädän torjuntaan tarkoitettuja, houkutteleviin peltikoteloihin pakattuja hammaspulvereita. Klorofylli maistui kuitenkin niin maukkaalle tottumattomissa suissamme, että hammashoidon sijaan söimme tämän Amerikan ihanuuden. Purukumiksi sai kelvata asfaltissa käytetty musta piki.
Kiehtovat kiskot
Oripohjan taloissa oli paljon lapsia sodan jälkeisinä vuosina. Kotini toisella puolella asui eläinlääkäri Pauli Yrjänäisen kuuden pojan perhe. Toisella puolella oli suuri Hovin vuokratalo, jonka pienissä vuokrahuoneissa asui monia lapsiperheitä. Eläinlääkärillä oli suuri piha, jossa pelasimme päivittäin jalkapalloa. Jopa tuntikausia. Heikki ”Hindu” Yrjänäinen opetti potkaisemaan palloa niin, että tukijalka oli tiukasti pallon vieressä. Tuo taito imeytyi selkärankaani niin, että lapseni ja lastenlapseni ovat joutuneet sen opettelemaan.
Meitä oli naapuritaloissa neljä osapuilleen samanikäistä poikaa: Matti ”Masa” Yrjänäinen, Pekka ”Puppis” Vanha-Eskola, Reino ”Ratapatukka” Ijäs ja minä, jolle ei kukaan ollut keksinyt liikanimeä. Tai sitä ei minulle koskaan paljastettu. Joukon nuori Masa oli varsinainen ideanikkari, joka järjesti muun muassa kanssani taidenäyttelyitä eläinlääkärin hevostallissa. Puhelias Masa oli monenlaisten rahankeräysten ja merkkien myyntien työnsankari. Hänen kohtalonaan oli menehtyä ylioppilaskirjoitustensa aikana vuonna 1959.
Oripohjan poikien mielikuvitus ja ohi jyrisevä rautatie kohtasivat. Pimeässä kipinöivät höyryjunat kuulostivat pelottavilta. Silloin tällöin joku mies hyppäsi Oripohjan aseman ohittavasta junasta radan penkereelle. Näille tapahtumille etsittiin mitä kiehtovimpia selityksiä. Uskoimme hyppääjien olleen junavarkaita, salakuljettajia, etsittyjä murhamiehiä, vankikarkureita tai jopa vieraan valtion agentteja.
Markan ja pennien kolikot levisivät jännittävästi, kun asettelimme niitä ratakiskoille ennen junan tuloa. Rohkeimmat meistä yltivät hengenvaarallisiin urotekoihin. Kun tavarajuna lähti Oripohjan asemalta hitaasti nytkähtäen liikkeelle, vikkelä poika ehti syöksyä parissa sekunnissa liikkuvan junan alta. Rohkeutta testattiin myös hyppäämällä tavara- tai matkustajajunan portaalle sen lähtiessä puuskuttamaan kohti pohjoista. Seuraavassa ylämäessä huonohenkiset höyryveturit hengästyneenä hiljensivät vauhtia. Silloin oli viimeinen tilaisuus pompata liikkuvasta junasta ratapenkalle ja kieriä nopeasti piiloon. Takaisin sitten käveltiin sankarin sädekehä pään päällä.
Oripohjan aseman ratapihalla siirreltiin tavarajunan vaunuja lastausta varten siten, että veturi tyrkkäsi yhden vaunun irrallaan kiinni toiseen vaunuun. Tyrkätty vaunu lipui niin hiljaisella vauhdilla toista vaunua päin, että puskurit vain kolahtivat. Tähän kohtaan olimme keksineet sijoittaa yhden monista tyhmyystesteistämme. Oli niin jännittävää odottaa tätä törmäystä seisten kahden puskurin välissä. Joskus törmäys ei ollutkaan kovin pehmeää.
Junista tippui radan varteen kaikenlaista klosettipaperia arvokkaampaa. Kerran etsittiin joukolla junasta hypänneen kultakelloa. Oripohjan radan ylikäytävän kupeessa sijaitsi ratavartija Ijäksen virkatalo. Tämä aikoja sitten kadonnut ammattikunta huolehti jalka- ja käsivoimin toimivalla yhden hengen resiinallaan omista ratakilometreistään. Saimme joskus olla resiinan kyydissä. Onneksi junat olivat hitaita ja äänekkäitä, jolloin resiina ehdittiin kiskaista kiskoilta radalta sivuun.
Tamperelainen tätini mies toimi veturinkuljettajana. Ennen kännykkäaikaa kommunikoinnin välineet olivat yksinkertaisempia. Kun setämies oli ajamassa Tampereelta pohjoiseen Oripohjan ohi, hän veti veturin pillistä tutun ”kukkokiekuun”. Siitä tiesimme pikkuveljeni Mikon kanssa, että tietyn ajan kuluttua puuhaloilla kulkeva juna palaa takaisin samaa reittiä. Kun taas kuului jo kaukaa ”kukkokiekuu”, ryntäsimme radan varteen. Ohi kiitävästä – tosin hieman hiljennetystä – veturista alkoi lentää veturinkuljettajan ja lämmittäjän viskomia koivuhalkoja radan varteen. Keräsimme ne nopeasti talteen omaan liiteriimme. Äiti oli tyytyväinen, sillä talomme kauniit, mutta haljenneet kaakeliuunit söivät valtavat määrät klapeja.
Ratavartijan Reino-poika äkkäsi pian tämän sukukorruption. Hän asettautui valtion puolelle ja vaati halkoja virkakäyttöön. Olin Yrjänäisen poikien ja Ponnistuksen jalitsuhöntsyissä kehittynyt sen verran nopeaksi juoksijaksi, ettei Ratapatukka onnistunut varjelemaan Suomen valtiota.
Osoituksena mihin radanvarren pojan yltiöpäisyys voi johtaa, on pakko vihdoin tunnustaa vielä eräs sivistymätön koiruus. Me pojat heittelimme pienillä kivillä ja mullan kokkareilla ohi puhaltavien tavarajunien seiniin, varsinkin kun ne kulkivat vauhdikkaammin alamäkeä kohti Oriveden asemaa. Joku keksi vaihtaa heittomateriaaliksi maantieltä kerättyjä hevosenkikkaroita. Ne räiskähtelivät komeasti avovaunujen tukkikuormiin. Halusin edetä tässä performanssissa vielä maineikkaammalle tasolle. Keräsin ulkohuussimme ruumasta paperipussiin puoli kiloa ihmisen jätettä. Tähtäsin ohittavan veturin etuosaan. Laskelmani petti ja pehmeä paketti lensikin suoraan veturin ikkunasta sisään. Seuraavat päivät – ja varsinkin yöt – odottelin poliisin tai vähintään opettajan koputusta kotimme ovelle. Koskaan ei tullut. Lopetin tämän harrastuksen siihen paikkaa, loppuelämäksi.
Matti Parjanen ja Simo Tarpila lähdössä ensimmäiselle ulkomaan matkalle. Kaksi tulevaa professoria, jotka joutuivat myöhemmin useammankin kerran lähtemään ulkomaille. Matti toimi Tampereen yliopistossa professorina sosiologian ja kavatustieteen alueella ja Simo Helsingin yliopistossa lääketieteen professorina alueenaan sisätaudit.
Rautatie silloisine seisakkeineen muutaman kilometrin välein oli tärkeä liikkumisväylä tuon ajan oriveteläisillä. Sairaanhoitaja-äitini kulki junalla joka päivä Oripohjasta töihin Oriveden asemalle, kunnanlääkäri Irja Seppälän avustajaksi. Minulla tarjoutui mahdollisuus elämäni ensimmäiseen ulkomaan matkaan vuonna 1950. Lähdimme partioni vartionjohtaja Simo Tarpilan kanssa ainoina oriveteläisinä partioleirille Ruotsiin. Matkan lähtöpiste luonnollisesti oli Oripohjan asema. Vanhempamme ikuistivat jännittävän lähdön. Tuohon aikaan Suomen ja Ruotsin taloudelliset erot olivat todella suuret. Sain palattuani kavereilta nenilleni, kun uskalsin väittää mahdottomia. Että Ruotsissa sai muka ostaa suklaata vapaasti vaikka kymmenen kiloa. Ajauduimme Simon kanssa urallamme tiedemieheksi, joille junat, laivat, lentokoneet ja suklaat tulivat tutuiksi.
Jouduin muuttamaan jo yhteiskoulun ensimmäisen luokan jälkeen Orivedeltä Tampereelle vuonna 1952. Se olisi tuskaisa irrottautuminen lapsuuteni rikkaista maisemista. Kirjoitin paperilapulle tarinan itsestäni ja Orivedestä. Korkkasin sen tyhjään pulloon, jonka työnsin onttoon vanhaan puuhun Kultavuoren rinteessä. Toivoin, että joskus joku löytäisi tämän kätköni. Taitaa puu olla maatunut historiankirjoitus mukanaan.
Matti Parjasen muistelu 50-luvun alusta on ote kirjasta Oriveden kirkonkylä. Ihmisiä ja elämää 1900-lvun alkupuoliskolla. Oriveden Kotiseutuyhdistys. 2014
Synttärit
Matin nelivuotissynttäreillä Oriveden Karpin kartanon puutarhassa isovanhemmat Adam ja Ingrid Parjanen sekä pikkuveli Mikko.
Anja Parjasen puhe 60-vuotiaalle aviomiehelleen Matille 7.8.1998
Eletään huhtikuuta 1955. Vappu on tulossa, vappuheilaa ei vaan ole tiedossa. Olin nähnyt joskus Rellun kouluhipoissa hoikan, Elvis-tukkaisen, pitkäkaulaisen, suora-ryhtisen ja hyvin ruskettuneen kaverin. Tiesin sen verran, että hän pelaa koripalloa Tampereen Pyrinnössä. Silloinen paras koulukaverini Tuija seurusteli Laitalan Eepen kanssa, joka pelasi samassa joukkueessa. Nyt olikin sitten keksittävä sopiva yhteentörmäys Hämpillä, Hämeenkadun nuorison kävelykadulla ja tiedusteltava Eepen kautta onko kyseisellä kaverilla vappuheilaa.
Kohtaloon on kai uskominen, ”sattumalta” törmäsimme Hämpillä Tuotannon talon edessä ja niin vain sain itselleni vappuheilan. Enpä olisi arvannut, että heilasta tulisi elinikäinen! Silloin huippumuotia edustanut takaperin käännetty verkkopaita näkyi avoimen paidan alta, ja asia oli sitä myöden selvä. Sovimme kellonajat, milloin Eepe kaverinsa kanssa tulee meille kotiin. Tuija oli jo saapunut aikaisemmin, muuta en tiennyt kuin, että joku Matti se on. Hän oli vajaa 17 minä melkein vuoden nuorempi.
Äiti oli laittanut meille simaa ja tippaleipiä sekä lakupötköjä roikkumaan lampusta pöydän päälle. Niitä me sitten nautiskelimme illan mittaan ja soittelimme levyjä ja taisimme muutamat poskaritkin tanssia. Neljän hengen supistetut kotihipat! Pitkäaikainen kotiapulaisemme Himmi oli tietysti omassa huoneessaan ja kävi säännöllisin väliajoin tarkistamassa tilanteen, sillä vanhemmat olivat omissa vappujuhlissaan..
Jälkeenpäin kuulin, että pojat olivat ottaneet rohkaisuryypyt ennen hippoihin lähtöä.
Vappuja onkin sitten vietetty siitä lähtien yhtä kertaa lukuun ottamatta aina yhdessä, kerran Neuvostoliitossa ja kerran Amerikassa. Sillä yhdellä kerralla taisi olla alkutaipaleen ryppy rakkaudessa.
Olin aika tuittupäinen murrosiässä ja toin kaikki kotiriidat ja sisarusten kanssa nahistelut mukanani treffeille. Sinä opetit minua menemään mielessäni aina niin kauas taaksepäin, että löytäisin sen suuttumusta aiheuttavan asian ja sillä tavoin purkaisin ärtymykseni pois. (Sitä kutsutaan hienosti psykoanalyyttiseksi metodiksi.) Harvoin siinä kuitenkaan onnistuin. Sen opetteleminen vei luonnollisesti monia vuosia, enkä hallitse sitä vieläkään kunnolla. Itse olet todella suuttunut vain muutaman kerran, mutta silloin onkin tosi kysymyksessä.
Pieniä uusia erikoisia luonteenpiirteitä löytyy vieläkin, olet tänäänkin syntymäpäivänäsi se pikku-Matti jouluaattona vertailemassa Mikko-veljesi kanssa lahjojen lukumäärää.
Vuodet ovat harventaneet Elvis-tukkaa ja ryhtikään ei enää ole sama. Kolotusta ja vaivoja on siellä sun täällä mutta henki ja puhe kulkevat vielä hyvin. Viimeksi mainittu joskus liiankin liukkaasti! Työteliäs, kansainvälinen ja värikäs yliopistollinen työelämäsi sosiologian tohtorina on tuonut myös perhe-elämäämme sellaista vilkkautta, jota on sitten eläkkeellä makoisaa muistella.
Viisi vuotta seurustelua, kaksi vuotta kihloissa, 36 vuotta tiivistä yhteiseloa, saatu kaksi kivaa lasta tähän maailmaan. Tässä vaiheessa voisi olla vaikeaa opetella jonkun toisen tapoja tai opettaa toista omiin tapoihinsa varsinkin nyt, kun olet oppinut vaihtamaan kalsarit, sukat, pyjamat sun muut vaatteet tarpeeksi usein. Niin, eiköhän jatketa samaa rataa?
Matti (24 v.) ja Anja os. Sola (23 v.) Parjanen, hääkuva 1962.
Muotokuva
Tampereen yliopisto lahjoitti yhteiskuntatieteiden tohtori Matti Parjaselle hänen muotokuvansa 60-vuotissyntymäpäivänä vuonna 1998. Hiilipiirroksen on tehnyt taiteilija K. Kankaala. Tasavallan presidentti myönsi hänelle harvinaisen kamarineuvoksen arvon vuonna 2007. Matti on sukuseuramme perustajia.
Matti Parjanen julkisuudessa
Aamulehden tunnettu toimittaja Matti Pitko julkaisi lehdessään 18.12.2020 pitkän henkilöhaastattelun kuvineen.
"Tampereen yliopisto ei kestä itseään koskevaa kritiikkiä" – kamarineuvos Matti Parjanen soimaa kovin sanoin entistä työpaikkaansa, jossa hän nousi merkittävään vastuutehtävään vain 24-vuotiaana.
Rellun rehtori lyttäsi Matti Parjasen lukiossa, mutta vain 24-vuotiaana hän oli jo Tampereen yliopiston rehtorin läheisin neuvonantaja. Kamarineuvos on nähnyt yliopiston monet muutokset.
Matti Parjanen ei ole vaatimaton mies eikä siihen ole syytäkään. Yhteiskuntatieteiden tohtori palveli Tampereen yliopistoa kymmenessä virassa 41 vuotta. Tasavallan presidentti Tarja Halonen myönsi professorille vuonna 2007 kamarineuvoksen arvon. Se on sopiva tunnustus Parjaselle, sillä kamarineuvoksen arvon juuret ovat Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n hovissa, jossa kamarineuvos oli kuninkaan lähin neuvonantaja.
Tampereen yliopiston ensimmäinen rehtori Paavo Koli kutsui tulevan kamarineuvoksen läheisimmäksi avustajakseen eli neuvonantajakseen vuonna 1962. Parjanen oli 24-vuotias. Mannerheim-ristin ritari Koli opetti nuorelle avustajalleen hyvät tavat eikä turhaan.
Kun Tampereella järjestettiin vuonna 2000 kaikkien aikojen suurin tohtoripromootio Suomessa, Parjanen kutsuttiin operaation johtajaksi. Promootiossa vihittiin 300 tohtoria. Harjoituksissa vuorineuvokset ja tiedeväki olivat kuin alokkaat Parjasen käytöskoulussa. Parjanen kuuluttikin mikrofoniin:
- Tämä on kuin kastaisi pakanoita paloruiskulla.
Hukattu viisaus
Paavo Koli (1921–1969) on Parjasen idoli, josta kamarineuvos kirjoitti kaksi kirjaa.
Koli ymmärsi ottaa opiskelijat mukaan yliopiston hallintoelimiin.
– Jos meille lukiolaispojille annettiin sodassa vastuu satojen sotilaiden elämästä ja kuolemasta, niin miksi yliopistoissa opiskelijoita ei voi päästää päättämään heitä itseään koskevista asioista, Koli kirjoitti.
Rehtori tiesi, mistä puhui. Kymmentuntisessa taistelussa Karjalan Kiestingissä kaatui noin 200 vihollista, eikä 20-vuotiaan Kolin joukkueesta kukaan saanut naarmuakaan. Tästä taistelusta Koli sai Mannerheim-ristin ritarin arvon.
Parjanen jatkaa:
– Koli teki elämässään tärkeitä päätöksiä, myös sen, minkä pituisen elämän hän itselleen halusi. Hän toimi yliopistossa kuten oli oppinut sodassa. Tieteen kentälläkin hän nosti esiin ihmisiä, joihin hän uskoi ja jotka pelasivat yhteen.
Parjasen mielestä Tampereen uusi yliopisto voisi noudattaa Kolin ideologiaa.
– Siksi on masentavaa huomata, että yksityinen yliopisto on hukannut tällaisen viisauden.
Kestääkö kritiikkiä?
Parjasen mielestä kaikkien oppiaineiden ja tutkimusten pitäisi perustua yhteiskuntatieteiden ensisijaisuuteen.
– Tampereen yliopisto ei kestä itseään koskevaa kritiikkiä. Tuntuu koomiselta, että yliopistossa tehdään kriittistä tieteellistä tutkimusta monia yhteiskuntamme instituutioita vastaan. Mutta jos joku tutkija rohkenee arvostella oman yliopistonsa ongelmia, häntä pidetään oman pesänsä likaajana, Parjanen pohtii.
Kun yliopisto muuttui yksityisestä valtion yliopistoksi vuonna 1974, Parjasen mielestä yliopisto siirtyi kurjuudesta orjuuteen – siis yksityisestä valtiolle. Nyt yliopisto on jälleen siirtynyt orjuudesta kurjuuteen. Yksityisen rahan tulo pelottaa.
Professorin mukaan Yhteiskunnallisen korkeakoulun saaminen Tampereelle vuonna 1960 oli kaupungille merkittävä asia taloudellisesti ja kulttuurisesti.
– Tampereen historian ensimmäinen akateeminen promootio vuonna 1965 uhkasi peruuntua, sillä siltä puuttuivat vihittävät tohtorit. Tamperelainen Seppo Randell sai väitöskirjansa valmiiksi vain kuusi päivää ennen promootiota. Toiseksi paras oli Erkki Pystynen, muita ei ollutkaan. Pystysestä tuli yliopiston rehtori ja Randellista vararehtori.
Muistojen koulu
Parjaset asuvat Pyynikintorin varrella sadan metrin päässä Matin oppikoulusta Rellusta.
Naapurina ovat tuomari Pekka ja Leena Paavola ja aikoinaan Jaakko Ryhänen, jonka kanssa professori lauloi duettoja Pyynikintorin Pub Tuopissa.
– Tein yliopistolle tutkimuksen lunttaamisesta. Eipä löytynyt monta tapaa, joita en olisi Rellussa kokeillut, Matti Parjanen muistelee.
– Kuri oli kova. Koulussa oli karsseri, rangaistushuone, johon vangittiin kuudeksi tunniksi pahimmat häiriköt. Viimeinen vanki oli Viialan Virin seiväshyppääjä Risto Ankio, joka hyppäsi epävirallisen sisäratojen Euroopan-ennätyksen vuonna 1962.
Elinikäinen heila
Rellun täyttäessä 125 vuotta Parjanen kertoi, miten rehtori Pentti Kalela oli todennut lukiossa, ettei Parjasesta tule korkeintaan kuin uimamaisteri. Ei tullut sitäkään, kun Matti ei jaksanut sukeltaa allasta päästä päähän.
Yhtenä päivänä rehtori kertoi aamun avauksessa mieliä kuohuttaneesta siveettömyydestä. Oppilas Matti Parjanen oli nähty Pyynikillä kulkemassa käsikoukkua naisen kanssa!
Matin tyttöystävä oli 16-vuotias Anja Sola, joka kertoi Parjasen sukujuhlissa, miten rakkaus alkoi.
– Vuosi oli 1955, vappu oli tulossa, mutta vappuheila puuttui. Olin nähnyt Rellun kouluhipoissa hoikan, Elvis-tukkaisen, pitkäkaulaisen ja ruskettuneen kaverin. Tiesin sen verran, että hän pelaa koripalloa Pyrinnössä.
Nuoret tapasivat sattumalta Hämpillä eli Hämeenkadulla Tuotannon talon edessä.
– Enpä olisi arvannut, että heilasta tulisi elinikäinen! Silloin huippumuotia edustanut takaperin käännetty verkkopaita näkyi avoimen paidan alta, ja asia oli sitä myöden selvä. Ensin viisi vuotta seurustelua, sitten kaksi vuotta kihloissa, 58 vuotta avioliittoa, ja maailmaan on saatu kaksi kivaa lasta ja viisi lastenlasta.
Monta tarinaa
Yli 30 vuotta Parjanen vaimoineen on harrastanut mökillään Ikaalisten Höytölässä mateen pyydystämistä verkoilla jään alta.
Mätiä nautitaan Pyynikintorin-asunnossa. Vakiovieraana oli taiteilija Veikko Sinisalo puolisoineen. Kamarineuvos pääsi joskus autonkuljettajaksi Sinisalon reissuille, mutta silti hänestä ei tullut pääministeriä kuten Sinisaloa kuskanneesta Antti Rinteestä.
Parjanen oli kerran oppaana japanilaisille professoreille. Hämeenkadulla Parjanen osoitti bussin ikkunasta Tuotannon talon seinällä olevaa laattaa ja kertoi, että sillä paikalla hän tapasi ensimmäisen kerran lastenlastensa mummun.
Parjanen ei tietenkään kertonut, ettei laatta tarkoittanut häntä, vaan laatassa lukee: Suomen ensimmäinen yleisradioasema aloitti toimintansa tässä talossa 1.11.1923. Tarinan mukaan japanilaiset ihmettelevät yhä tapaamaansa suomalaista opasta, jonka kunniaksi on seinässä laatta, missä hän oli tavannut ensimmäisen kerran tulevan vaimonsa.
Ansioituneinen rellulainen?
Parjasesta tehtiin Rellun entisten oppilaiden yhdistyksen puheenjohtaja. Parjasen aikana syntyi 700-sivunen matrikkeli Rellun vuosilta 1884–2009 oppilastietoineen.
Rellun oppilaista on tullut pääministereitä, piispoja, yksi nobelisti, neljä valtakunnansovittelijaa ja professoreita kuin mannaryynejä (Parjasen ilmaus).
Kuka on ansioitunein rellulainen?
– Hän on kangasalainen Antti Tulenheimo, ylioppilas 1898. Hän oli pääministeri, maaherra, Helsingin yliopiston kansleri, rehtori ja Helsingin kaupunginjohtaja.
Parjanen ihmettelee, miksi Tulenheimosta ei ole patsasta Kangasalla eikä Tampereella.
Opiskelu jatkuu
Parjanen on ikuinen opiskelija. Hän suoritti 60-vuotiaana Kurun metsäoppilaitoksessa kaksivuotiset metsätaloustuottajan opinnot.
Henkitieteilijänä hän epäröi vuosia, kummalle puolelle barrikadia hän halusi asettautua, hirvenmetsästäjien vai metsänsuojelijoiden. Ikaalisten Vatulassa selvisi. Hirvilaumat tuhoavat melkein kaikki Parjasen suurella vaivalla ja rahalla kylvämät tai istuttamat männyntaimet.
Mikä on suurin saavutuksenne?
– Minut valittiin yliopistolaisten yleisillä vaaleilla valtuuston puheenjohtajaksi. Valtuustolla oli siihen aikaan valta valita kansleri, rehtori ja hyväksyä budjetti.
Anja (84 v.) ja Matti (85 v.) Parjanen Tampereella Hatanpää kartanon edessä lastenlapsensa häissä heinäkuussa 2023.
Matti Parjanen perusti Suomen ensimmäisen yliopistollisen alumniyhdistyksen
Tampereen yliopisto on julkaissut 2022 kotisivuillaan Matin haastattelun, jossa käsitellään hänen rooliaan yliopiston kehittämisessä vuosikymmenten ajan.
Alumnimme Matti Parjanen: Yhteiskuntatieteiden tohtori ja yliopisto-opetuksen laadun kehittäjä aloitti alumnitoiminnan Suomessa
Kamarineuvos Matti Parjanen on yksi Tampereen yliopiston pitkäaikaisista voimahahmoista. Parjanen on paitsi väitellyt Tampereen yliopistossa yhteiskuntatieteiden tohtoriksi, hän myös teki yliopistossa monipuolisen, yli 40-vuotisen työuran ja toimi aikanaan yliopiston vararehtorina. Lisäksi Matti Parjanen on suomalaisen alumnitoiminnan kantaisä: hän perusti vuonna 1987 Suomen ensimmäisen akateemisen alumniorganisaation – vaikka hanke kohtasikin alkuun vastustusta.
Matti Parjasen, 83, aloittaessa korkeakouluopintonsa vuonna 1959 oppilaitos sijaitsi vielä Helsingin Kalliossa, ja se oli nimeltään Yhteiskunnallinen Korkeakoulu. Hän kertoo leikillisesti tuoneensa oppilaitoksen nuorena opiskelijana mukanaan kotikaupunkiinsa Tampereelle, kun pitkään valmisteltu siirto toteutui vuonna 1960. Samana vuonna, jona yliopiston päätalon rakennustyö valmistui. Vuonna 1966 YKK:n nimi muuttui Tampereen Yliopistoksi.
Koulutussosiologiksi itseään kuvailevan Parjasen pääaineena oli alkuun aikuiskasvatus. Merkittävä ero nyky-yliopistoon oli, että pääaineita saattoi vaihtaa kuinka monta kertaa tahansa. Vasta opintojen loppuvaiheessa täytyi tehdä virallinen päätös. Tätä hienoa vapautta Parjanenkin käytti hyväkseen ja valitsi lopulliseksi pääaineekseen sosiologian, aina maisterista tohtoriin saakka.
Pääainepäätöksen taustalla oli henkilö, joka kulki tiiviisti mukana Parjasen myöhemmissäkin elämänvaiheissa ja vaikutti merkittävästi Parjasen koko työuraan.
– Paavo Koli oli juuri valittu sosiologian professoriksi Tampereelle ja hän teki minuun, kuten niin moneen muuhunkin opiskelijaan, suuren vaikutuksen loistoluennoitsijana. Ja myös karismaattisena persoonana, Amerikan muistoillaan ja sotasankarin kokemuksellaan. Ei ollut mitään haluja enää kokeilla muita pääaineita, Parjanen toteaa.
Paavo Kolin jalanjäljissä
Tarina Matti Parjasesta on väistämättä myös tarina teollisuussosiologi, Mannerheimin ristin ritari ja yliopiston rehtori Paavo Kolista. Parjanen harmittelee heidän yhteisen polkunsa jääneen vain seitsemän vuoden pituiseksi. Nuori oululainen lukiolainen Paavo Koli oli joutunut sodassa vastaamaan satojen miesten elämästä ja kuolemasta. Vuonna 1969 rehtori menehtyi 47-vuotiaana.
Kolista tuli Tampereen yliopiston rehtori vuonna 1962. Hän perusti uuden viran, rehtorin assistentin, ja valitsi tehtävään 24-vuotiaan ylioppilaan, Matti Parjasen. Kolin värikäs elämäkokemus opetti assistentille paljon sellaista, mitä hän ryhtyi toteuttamaan omassa työelämässään.
– Rehtori Koli oli hieno yhdistelmä lujuutta ja ystävällisyyttä. Hän oli karismaattinen henkilö, joka herätti kunnioitusta sekä sodan kokeneissa ihmisissä että nuorissa opiskelijoissa. Pääsimme molemmat jopa ylioppilaskunnan kunniajäseneksi. Rehtori oli poikkeus kollegoidensa joukossa, sillä hän vaati ja sai opiskelijoille edustuksen yliopiston kaikkiin hallintoelimiin. Tänä päivänä moni professori ja opiskelija tunnistaa Kolin vain hänen mukaansa nimetystä luentosalista tai Hervannassa sijaitsevasta Paavo Kolin kadusta. Rehtori Paavo Koli on kuitenkin mielestäni ehdottomasti monialaisen Tampereen yliopiston perustaja. Siinä työssä edessä oli jatkuvasti monia henkisiä ja hallinnollisia esteitä, mutta entisenä pioneeriupseerina Koli räjäytteli nämä yliopistobarrikadit. Hänestä tuli valtakunnallinen kuuluisuus, joka voitti eräässä pienessä gallupissa muun muassa toisen sosiologin, Mauno Koiviston. Kyse oli siitä, kuka olisi sopivin tasavallan presidentiksi Urho Kekkosen jälkeen vuoden 1974 vaaleissa, Parjanen toteaa.
Parjanen seurasi monin tavoin rehtori Kolin oppeja ja teki itsekin merkittävän, monipuolisen työuran Tampereen yliopistossa. Yli 40-vuotiseen elämänuraan mahtui lukemattomia eri tehtäviä muun muassa tutkijana, Täydennyskoulutuskeskuksen johtajana, professorina ja vararehtorina. Hän on eläkkeellä ollessaan kirjoittanut Paavo Kolin kaksi elämäkertaa, Kolin roolista johtajana sodassa ja siviilissä. Kirjoitustyö vei yhteensä 16 vuotta. Elämäkerrat ovat Tampere University Pressin nettisivuilla ilmaiseksi luettavissa.
– Päivitin joskus CV:täni, ja olin unohtanut, missä kaikessa olen ollut mukana 50 vuoden aikana. Monet tehtävät, toimikunnat, valtion komiteat ja kansainväliset aktiviteetit ovat jo ehtineet kadota muististakin. Erityisen ylpeä olen kuitenkin yliopiston valtuuston puheenjohtajan tehtävästä, johon tulin valituksi kahdesti. Tuohon aikaan kolmivuotinen valtuusto valittiin opiskelijoiden ja henkilöstön suorilla vaaleilla, ja sillä oli käytännössä korkein valta päättää yliopiston keskeisistä asioista, mukaan lukien kanslerin ja rehtorin valintapäätökset, Parjanen toteaa.
– Myös 10 vuoden aktiivisesta ylioppilaspäällikkyydestäni olen ylpeä. Tuolloin yo-johtajat olivat tohtoreita ja maistereita. Toivoisin, että nykyistä enemmän opiskelijat hankkisivat hallinto- ja suhdetoimintakokemusta ylioppilaskunnissa. Monet yo-päälliköt ovat edenneet urallaan aina ministereiksi saakka. Olen eri mieltä nykysuuntauksen kanssa. Opiskelun nopeutta ei saisi ylikorostaa. Vuosikymmenten työuran menestyksessä ei ole merkitystä, onko valmistunut maisteriksi neljässä vai seitsemässä vuodessa. Ihmisen elämässä ei ole toista niin vapaata sosiaalista ajanjaksoa kuin opiskeluaika on. Silloin on luvallista asettaa sellaisia kyseenalaisuuksia, joita "työn orjana" ei enää voi tehdä, Parjanen sanoo.
Suomen suurimman tohtoripromootion (yli 300 vihittyä) juhlamenojen ohjaaja, prof. Matti Parjanen johtaa promootiokulkuetta kohti Tampereen Tuomiokirkkoa 19.5.2000.
Koulutussosiologi ja opetuksen laadun kehittäjä
Matti Parjanen väitteli Tampereen yliopistossa yhteiskuntatieteiden tohtoriksi sosiologiassa vuonna 1979. Aiheena oli alumneja kiinnostava ongelma: miten yliopistokoulutus vaikuttaa ammattiuran kehitykseen. Ensi alkuun hän ei tuntenut tutkijan tehtävää oikein omakseen, mutta rehtori Kolilla oli tässäkin asiassa vahvat sormensa pelissä.
– Rehtori Koli melkeinpä pakotti minut tekemään väitöskirjaa, hän kertoi häpeilevänsä joutuessaan esittelemään neuvotteluissa minut maisterina. Olinhan vasta opiskelija. Myöhemmin huomasin työpaikoilla painostavani omia opintojensa keskeyttäneitä alaisiani ihan samalla ahdistavalla tavalla, Parjanen myöntää.
Urautumista ja tylsistymistä estääkseen Parjanen vaihteli myöhemmin työtehtäviä muutaman vuoden välein, välillä hallinnollisiin rooleihin ja välillä tutkimustehtäviin. Yksi Parjasen erikoisaloista ja koko uran punaisista langoista oli yliopistokoulutuksen ja opetuksen laadun tutkiminen ja käytännön toteutus. Vuoden 2002 alussa Parjanen jätti yliopistovirkansa, samaan aikaan kuin Suomi markkansa. Hän jäi eläkkeelle koulutuksen arvioinnin professorina.
– Urani alkuaikoina hyvän opettajuuden määrittely vielä puuttui Suomen yliopistoissa. Professorin viran täytössä 90 % määräsi tutkimustoiminta. Pidin tärkeänä painottaa rinnalla myös opetustaitoja ja yliopistopedagogiikan kehittämistä. En ole varma, mikä on tilanne nykyään Tampereella.
Yliopiston "opetuksen laatujohtajan" ei aina niin kehutussa tehtävässään Matti Parjanen sai aikaan vaatimuksen siitä, että professorien valintakriteereissä vaadittaisiin hakijoilta myös opetusportfolio, joka sisältäisi muun muassa opiskelijapalautteet. Parjanen perehtyi Fulbright-stipendiaattina vuonna 1983 Yhdysvalloissa näihin asioihin ja toi sieltä mukanaan matkalaukullisen opiskelijapalautteiden lomakemalleja.
– Tämä ajatus ei ollut silloin kaikille opettajille mieleen. Päädyin vastustuksen takia väsähtäneenä polttamaan kaikki tuomani palautelomakkeet. Myöhemmin sainkin sitten etsiä ne uudelleen netistä, kun julkaisin palautevertailun USA:n ja Suomen välillä, Parjanen kertoo.
Alumnitoiminta alkaa Suomessa
Matti Parjasella oli vahvasti kätensä pelissä yliopistollisen alumnitoiminnan alkamisessa Suomessa. Hän oli Yhdysvaltain-matkoillaan tutustunut paikalliseen alumnitoimintaan eri puolilla suurta maata. Kaikki ei kuitenkaan ollut suoraan sovellettavissa Suomen oloihin.
– Minusta oli hienoa, miten Yhdysvalloissa myös pienempien yliopistojen opettajat ja opiskelijat osoittivat ylpeytensä omaa oppilaitosta kohtaan. Siellähän asiaan liittyy vahvasti myös urheilu, professorit pitivät kaulassaan omien yliopistojoukkueidensa kaulahuiveja. Kulttuuriin kuului myös se, että varakkaat alumnit tekevät suuria lahjoituksia yliopistoilleen. Kun ehdotin alumnitoiminnan aloittamista Suomessa, idea kohtasi alkuun kovaa vastustusta ja kyseltiin, etten kai ole tuomassa samaa rahankeräysmekanismia Suomeen. Eikä se ajatuksenani toki ollutkaan. Nythän tilanne on toinen, amerikkalaisempi, Parjanen kertoo.
Parjanen päätti pitää alumniasiaa esillä viisi vuotta vastarinnasta huolimatta. Vuonna 1987 hänen painostuksestaan perustettiin Tampereen yliopiston Alumni, joka oli Suomen ensimmäinen akateeminen alumniorganisaatio. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kansleri Kauko Sipponen. Parjanen ryhtyi itse puheenjohtajaksi vasta paljon myöhemmin, vaikka olikin palvellut vuosien ajan taustalla toiminnan moottorina.
– Teimme alumnitoiminnan merkeissä monia suosittuja ryhmämatkoja ulkomaille, muun muassa Viipuriin, Pietariin, Petroskoihin, Viroon ja Italiaankin. Yhä tänäkin päivänä kadulla tulee vastaan alumni, joka kysyy, emmekö voisi entisen viestintäpäällikkö Timo Malmin kanssa järjestää vielä edes yhden reissun. Matkamme keräsivät aikanaan alumneja ympäri Suomen, varauslistat täyttyivät hetkessä.
Parjanen puhuu Tampereen yliopiston alumneista ylpeällä äänellä. Hän kertoo seuraavansa alumnien edesottamuksia mielenkiinnolla ja on muun muassa huomannut, että valtakunnan politiikassa Tampereen yliopisto on varsin näyttävästi edustettuna. Monet kansanedustajat ja ministerit ovat opiskelleet Tampereella, tällä hetkellä pääministeri mukaan lukien. Myös lukumääräisesti alumneja on kertynyt Parjasen aikana varsin vaikuttava määrä. Parhaimmillaan 38 kansanedustajaa ja neljä ministeriä.
– Tohtoreitakin alkaa olla jo massoittain. Toimin vuonna 2000 juhlamenojen ohjaajana Suomen kaikkien aikojen suurimmassa tohtoripromootiossa, jossa promovoitiin 300 tohtoria. Heidän vihkimisensä neljän tunnin ajan olisi väsyttänyt yleisön. Muutimme vihkiseremonian niin nopeaksi, että tohtori tuli vihityksi 14 sekunnissa. Näin aika saatiin puolitettua ja koko promootio saatiin vietyä läpi parissa tunnissa.
Parjanen muistelee, miten hän väsyneensä promootioharjoituksissa totesi mikrofonissaan: ”Nyt tuntuu kuin kastaisi pakanoita paloruiskulla!” Rehtori Paavo Koli koulutti Parjasen sellaiseksi seremoniamestariksi, että yliopiston ehdotuksesta tasavallan presidentti myönsi hänelle vuonna 2007 kamarineuvoksen arvonimen.
Matti Parjanen syntyi Helsingissä ennen talvisotaa, mutta on asunut lähes koko aikuisen ikänsä Tampereella. Työvuosina monia virkoja olisi ollut tarjolla muuallakin, mutta Parjanen viihtyi Tampereella. Kaupunki on hänen mielestään samaan aikaan riittävän iso ja sopivan pieni. Yhä nykyään hän asuu vaimonsa kanssa pitkäaikaisessa kodissaan Pyynikintorin laidalla.
– Kaikki lapsemmekin asuvat nykyään perheineen Tampereen seudulla, ja heistä tyttäreni ja pojantytär ovat myös Tampereen yliopiston alumneja. Perheessämme on jo neljä polvea, kaksi viimeistä ovat syntyneet tänä talvena. Heille olen nyt isotaata, Parjanen toteaa lämpimästi.
Teksti: Tiina Leivo
Kuva: Rami Hanafi
Kaksi elämänkertateosta ja video
Matti on eläkkeelle jäätyään (2019) julkaissut kaksi teosta, jotka käsittelevät hänen kuuluisaa esimiestään, yliopiston rehtori ja Marskin ritari Paavo Kolia (1921-1969). Näistä kirjoista on mediassa ollut lähes 200 arviota. Sotaa käsittelevä ensimmäinen teos sisältää mm. Matin isän lääkintäkapteeni Paavo Parjasen raskaita taisteluja Kiestingin motissa yhdessä Paavo Kolin kanssa. Kirjat ovat loppuun myytyjä, mutta ne ovat ilmaiseksi luettavissa netissä:
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-7796-6
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0713-4
Dokumentti Paavo Kolin elämästä
"Hän oli itseään käskenyt mies" totesi kirjailija Kalle Päätalo sodanajan kämppäkaveristaan Paavo Kolista.
Vain 47-vuotiaana oman käden kautta kuolleen, Tampereen ylipiston ensimmäisen rehtorin ja sosiologian professorin Paavo Kolin elämänura on vertaansa vailla. Sodassa hän sai Kiestingin motin sankaruudesta Mannerheim ristin.
Hän opiskeli USA:ssa ja kehittyi visionääriksi, joka näki kaikessa oman aikansa yli. Emer. professori (sosiologia) Matti Parjanen on kirjoittanut Kolin elämästä kaksi kirjaa. Päätoimittaja (emer.) Jouni Flinkkilä on yhdessä Matti Parjasen kanssa käsikirjoittanut dokumentin Kolin elämästä. Sitä on kommentoitu muun muassa: "Kulttuuriteko! Napakymppi! Koskettava!". Dokumentti on avoin, vapaasti levitettävissä.
Dokumentti on nähtävissä Googlen Youtube -kanavalla.
Kirjoita Googlen tai Youtuben hakukenttäiän otsikko: Paavo Koli Marskin ritari ja
Tampereen yliopiston luoja.
Dokumentti löytyy myös kirjoittamalla Youtuben hakukenttään tekijänimi Jouni Flinkkilä. Dokumentin kesto on 48 minuuttia.
Matti Parjasen kunniamerkit
Vasemmalta:
1) Suomen Leijonan ritarikunnan 1. luokan ritarimerkki
2) Suomen Valkoisen Ruusun ritarimerkki
3) Sininen Risti
4) Sotilaspoikaristi
5) Maanpuolustusmitali, hopeinen
6) Talkootoiminnan muistomitali
7) SK-(suojeluskunta) perinnemitali
8) Sotilastiedotuksen ansiomitali (n:o 145)
Alapuolella:
9) Keskuskauppakamarin pronssinen ansiomerkki
Tasavallan presidentti on myöntänyt kamarineuvoksen nimen ja arvon 1.12.2006
